keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

SUOMALAINEN EI APUA KAIPAA!






Vai kaipaisiko sittenkin?




Suomessa eletään hyvin yksilökeskeisessä kulttuurissa. Meidän yhteiskunnassamme jokainen huolehtii pääasiassa itsestään ja omasta ydinperheestään. Ongelmana vain on, ettei kaikilla ole äitiä tai isää, jotka olisivat tukena silloin, kun tukea kaipaisi. Kaikilla ei ole kumppania. Kaikilla ei ole ystäviä.


Mitä silloin tehdään kun läheisten tuki elämästä puuttuu?
Kysytään googlelta?

 Googlelta ei paljon ymmärrystä eikä tukea heru.




Avun pyytäminen on monelle meistä kovin vaikeaa. Mutta miksi se on näin? Kaikki me tarvitsemme apua joskus. Toisilla meistä tuki löytyy lähipiiristä, toisilla ei. Joskus myös ulkopuolinen apu on tarpeen. Ja se on fine. Liian usein ajatellaan sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Pelätään leimautumista. Olen jotenkin huonompi ihminen, kun en pärjää ilman toisten apua.

Monesti saatetaan myös ajatella, ettei mun ongelma ole tarpeeksi suuri, että kehtaisin apua pyytää. Mutta parempi ajoissa kuin liian myöhään. Eikös? Monesti jo pelkästään se, että omia ajatuksiaan saa vaihtaa ääneen jonkun kanssa, auttaa asioissa eteenpäin. Ihminen tarvitsee kuuntelijan, jonkun joka aidosti kuulee mitä heille sanot ja tukee sinua, teet minkä päätöksen tahansa. Jonkun johon luottaa ja auttaa taas eteenpäin  karikon ilmaantuessa.



Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin!




Avun pyytäminen ei ole häpeä. Päinvastoin! Se osoittaa suurta viisautta ja vahvuutta, jos osaa pyytää apua silloin kun sitä kaipaa. Ihminenhän on alun perin laumaeläin. Laumassa ei haittaa vaikkei kaikkea osaisikaan itse, sillä sieltä löytyy aina joku, jolla on tämä taito tai ominaisuus. Lauma luo turvaa ja tukee kaikkia jäseninään selviytymisessä sekä eloonjäämisessä. Miksi siis yritämme pärjätä kaikin voimin yksin?




Yhdessä olemme enemmän!



Viivi Perkkiö
Välittämisen koodi, projektityöntekijä


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Ahdistaako yhteishaun tulokset?



  Itse henkilökohtaisesti tiedän, miten ahdistavaa 9-luokkalaisena on hakea toisen asteen koulutukseen. 

Hakisiko ammattikouluun vai lukioon? Mitä jos mua ei hyväksytäkään mihinkään? Pääseeköhän kukaan kaveri samaan kouluun? Kysymyksiä toisensa perään ja tietynlainen ahdistus siitä, että nyt pitäisi päättää se koulu, mistä saa mahdollisesti ammatin itselleen. Henkilökohtaisesti en pidä 10-luokkaa tai lukiota huonoina vaihtoehtoina. Saapa ainakin lisävuosia päätöksen tekoon. Mielestäni 15-16 vuotta täyttänyt on aivan liian nuori päättämään, mitä ammattia hän haluaisi tehdä lopunelämäänsä. Toki tiedän, että asumme valtiossa, missä meillä on mahdollisuus kouluttautua ihan eläkeikään asti, aina uudelleen ja uudelleen. Mutta enemmistö ei halua tai jaksa välttämättä kouluttautua enää sen jälkeen kun on kerran jo toisen asteen koulutuksesta valmistunut.

 Moni jämähtää työhön, mistä ei välttämättä pidä, sillä uudelleenkouluttautumiseen menee aikaa ja vaivaa. Varsinkin, jos on ollut samassa työssä vuosia ja saa jo kohtuullista palkkaa. Monella on huoli siitä, että miten kustantaa eläminen opiskeluiden aikana, varsinkin nykypäivän hallituksen leikkauksien kanssa. Opintotukia leikataan jatkuvasti ja stressi kasvaa, mitä enemmän asiaa miettii. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa ja saanut myös läheltä seurata, miten opiskelut stressaavat, etenkin kun pitäisi miettiä, miten pärjätä rahallisesti. Koulutus on kuitenkin nykypäivänä oleellinen töiden saamisen kannalta.

Usein yhteishaun aikaan koulujen opinto-ohjaajilla voi olla kova kiire, kun 9-luokkalaisia on paljon ja kaikkien kanssa pitäisi tehdä suunnitelma. Mihin kouluihin hakea ja mitä tehdä elämällään? Kouluun hakeminen ja koulutus ylipäätään on todella tärkeä asia, vaikka se ei siltä tuntuisikaan ylä-asteikäisenä. Myöhemmin elämässä osaa varmasti arvostaa sitä, että on ottanut koulutuksen tosissaan, joten ei kannata epäröidä pyytää apua asiassa. Toisen asteen koulutus on varmasti monelle rankempi kuin peruskoulu, mutta kokemuksena kasvattava. 
 
Henkilökohtaisesti mulle ammattikoulu oli erittäin rankka ja kun vaihdoin myöhemmin yksityiskouluun, koulunkäyminen helpottui todella paljon. Yksityiskoulut maksavat usein paljon ja vaikka laskut on mahdollisuus maksaa myös erissä, on se silti kallista, kun pitäisi miettiä päälle vielä asumiskustannukset ja kaikki muu pakollinen. Yksityiskoulut on silti myös vaihtoehto. Usein niissä on lyhemmät koulutukset, yksilöllisempää opetusta ja enemmän vaihtoehtoja erikoistua ammatteihin, joita ei välttämättä ole tarjolla ammattikouluissa.

Toisen asteen koulutus kannattaa ottaa vastaan avoimin mielin. Vaikka se tulee olemaan varmasti rankkaa, on siinä myös paljon hyvää. Vaikka munkin yläasteaikaiset ystävät vaihtui, sain parin vuoden aikana ystäviä, jotka pysyvät tänäkin päivänä, vielä monta vuotta koulun loppumisen jälkeen. Monille ammattikoulu tai lukio on myös uusi alku. Jos yläaste ei mennyt ihan suunnitellusti niin saa puhtaan alun uudessa koulussa, uudet opettajat ja luokkakaverit. Lukiossa pidin siitä, että luokka vaihtui jatkuvasti, riippuen mitä kursseja lukujärjestyksessä oli milloinkin. Toisen asteen koulutus on myös kasvun paikka. Siitä alkaa tie aikuisuuteen ja vastuu kasvaa kokoajan. Enää opettajat eivät soittele kotiin, mikäli ei tule paikalle. Ja jo pienistä poissaolojen määristä voi jäädä jälkeen niin paljon, että mukaan on vaikea päästä. Siinäkin tapauksessa mieluisan koulupaikan valinta on erittäin tärkeää. 

No mitä tehdä, jos yhteishaku sujuu mutkattomasti ja pääsee haluamaansa kouluun, mutta se ei tunnukaan omalta paikalta? Onko epäonnistunut ja pilannut tulevaisuutensa, jos on hakenut "väärään kouluun"? Joitain voi ahdistaa ottaa asia esille kotona ja opolle meneminen tuntua ylitsepääsemättömältä. Silloin voi ja kannattaakin tehdä huolikoodi itsestään Välittämisen koodin avulla. Mikään ongelma ei ole liian suuri tai pieni, jos tuntuu siltä, että apua tarvii. Silloin kannattaa käydä tutustumassa huolikoodi.fi, missä voi tehdä yhteydenottopyynnön. Usein "ulkopuolisen" ihmisen apu on helpompi ottaa vastaan kun jonkun lähipiirissä olevan. Koskaan ei ole noloa tai tyhmää pyytää apua. Kenenkään ei tarvitse pärjätä asioidensa kanssa yksin!





Välittämisen koodi toivottaa kaikille ihanaa keväänodotusta!

 
Hanna, kokemusasiantuntija
Välittämisen koodi


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Yksi nuori, yhteinen huoli



Aihe tähän kirjoitukseen tuli täysin pyytämättä ja yllättäen, mutta kertoo hyvin Välittämisen koodin mahdollisuuksista pyytää tukea ja apua kun sitä nuori kokee itse tarvitsevansa.

Sain puhelinsoiton eräältä ystävältäni. Hän oli huolissaan naapurissaan asuvasta parikymppisestä nuoresta miehestä, jonka postilaatikko oli täynnä ulosotonkirjeitä, laskuja, mainoksia ja muita posteja, mutta sitä ei koskaan tyhjätty. Ajoittain ystäväni on perannut turhat mainokset pois ja joko jättänyt muun postin laatikkoon, tai vienyt ne asunnon ovenripaan. 

 Näin talviaikaan ei vaadi erityisiä salapoliisintaitoja nähdä onko asunnossa liikettä. Lumi kasaantunut asunnon oven eteen, eikä hangessa näy ainoaakaan kengänjälkeä. Ainoa elonmerkki on valot asunnossa. 

Kesällä pihapiirissä näkyi vielä kavereita ja tyttöystävä, mutta nyt ei ole aikoihin näkynyt ketään. Nuoren miehen kanssa on aiemmin muutama keskustelu pihapiirissä kohdatessa käyty ja keskusteluissa on käynyt ilmi, ettei hänellä ole töitä tai koulua, hän viettää päivänsä kotona koneella pelaillen. 

 ”Voinko minä ulkopuolisena ilmaista huoleni? Voinko minä kysyä, miten sulla menee?”, oli ystäväni kysymys minulle.

Niin, voiko vieraiden ihmisten asioihin puuttua? Mitä ne oikein ajattelevat, jos minä nyt otan asian esiin? Mistä minäkään mitään tiedän, enhän ole edes alan ammattilainen! Vaatiiko välittäminen tutkintoa, vai ennemminkin rohkeutta? Kuinka pitkälle vierasta ihmistä pitää kantaa?

Annoin ystävälleni neuvon, jota käytän myös itse, eli voitko ohittaa tilanteen hyvällä omalla tunnolla? Jos jotain sattuisi, tuntisitko huonoa omaatuntoa? Kerroin ystävälleni etsivästä nuorisotyöstä, sen kohderyhmästä ja siitä kuinka etsivien kautta tilannetta voisi lähteä selvittelemään. Pahimmassa tapauksessa ovi lyödään hänen nenän edestään kiinni, mutta ainakin hän on yrittänyt ja se on jo paljon se!
 
Jokin aika sitten ystäväni soitti ja kertoi kuinka nuoren miehen kanssa oli käynyt. Hänellä oli huoli naapuristaan kasvanut, eikä hän voinut enää seurata tilannetta vierestä. Kerättyään rohkeutta, hän viimein kävi koputtamassa naapurinsa oveen ja kertoi olevansa nuoresta huolissaan.

Nuori mies kertoi tilanteestaan yllättävän avoimesti. Hän oli äärimmäisen ahdistunut, eikä pystynyt edes noutamaan postia laatikosta. Hän ei ollut poistunut asunnostaan pitkiin aikoihin, vanhemmat toivat hänelle ruokaa ovelle. Töitä tai koulua ei pystynyt edes ajattelemaan ilman ahdistumista. Hän vietti päivänsä pelaten ja lähimmät kaveritkin löytyivät virtuaalimaailmasta. Aiemmin hänellä oli ollut liikunnallisia harrastuksia, mutta nekin olivat ahdistuksen vuoksi jääneet.  Hänellä oli vaikeuksia puheentuottamisessa ja pelko ettei hän tule ymmärretyksi esti häntä pyytämästä apua.

Ystäväni kertoi nuorelle miehelle etsivästä nuorisotyöstä ja ottivat saman tien yhteyttä alueensa etsiviin. Etsivien kanssa sovittiin tapaaminen  nuoren kotiin ja vyyhti alkoi purkautumaan siitä.

Tarina on äärimmäinen esimerkki molemminpuolisesta rohkeudesta. Ystäväni oli rohkea ilmaistessaan huolensa ja kohdatessaan tämän nuoren miehen. Nuori taas oli rohkea kertoessaan oman tarinansa. Moniko meistä olisi ollut yhtä rohkea? Olisinko itse ollut?

Itse kuulen työni kautta usein mietintöjä siitä, miksi Välittämisen koodin tapainen järjestelmä on luotu. Onhan meillä väyliä vaikka kuinka ottaa yhteyttä ja pyytää apua. Kyseisellä paikkakunnalla ei vielä Välittämisen koodista hirveästi tiedetä, mutta olisiko toimintamalli mahdollistanut nuoren miehen itsenäisen avunpyynnön jo aikaisemmassa vaiheessa?

Yritetään siis nähdä se mitä ympärillämme tapahtuu. Olkaamme rohkeita ja kysytään miten sinä pärjäät, vaikka meidät ammuttaisiinkin alas ja ennenkaikkea välitetään toisistamme, eikä jätetä ketään yksin.


Tutustu Välittämisen koodiin : www.välittämisenkoodi.fi
                                              www.huolikoodi.fi


Sari Laaksonen
Projektityöntekijä 
Välittämisen koodi



keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Mikä ihmeen Välittämisen koodi?

Taas yksi projekti muiden joukossa! Tarvitaanko me oikeasti vielä tälläistä? Onhan meillä tapoja olla yhteydessä! Meillä on jo etsivä nuorisotyö, tarvitaanko tähän erillistä koodia? Onko tästä mitään hyötyä? Miksi? Mitä? Miten ? Häh?

Nuorten hyvinvoinnista ja syrjäytymisestä ja sen tuomista kustannuksista on puhuttu jo kauan. Eri medioista on lähes jatkuvasti luettavissa erilaisia näkökulmia ja kantoja vallitseviin tilanteisiin ja erilaisia ehdotettuja ratkaisuja nuorten tulevaisuuden kirkastamiseksi. Totuushan tässä kuitenkin on, että valtaosalla nuoristamme menee hyvin, mutta jokainen meistä kohtaa elämän varrella hetkiä ja tilanteita joissa hyvät neuvot ovat kalliit. Elämä saattaa kriisiytyä hyvinkin yllättäen ja tenkkapoo voi aiheuttaa pienen lamaantumisen, miten siis edetä tilanteesta jossa ei osaa toimia. Meistä jokainen on yksilö, meillä jokaisella on oma tapamme käsitellä haastavia tilanteita. Toiset kohtaavat ongelmat ja etsivät niihin ratkaisun tai jonkun joka voi auttaa ratkaisemaan ongelmat, toisten luonnollinen reaktio on taas piiloutua myrskyltä ja odottaa sen laantumista. Kaikki myrskyt eivät kuitenkaan odottamalla laannu.

Miten siis Välittämisen koodi auttaa ongelmien ratkomisessa? Välittämisen koodi on verkkopohjainen yhteydenottopyyntö, joka on suunniteltu niin, että se olisi mahdollisimman monen käytettävissä. Koodin voi tehdä nuori itse tai vaikka hänen huoltajansa. Myös opettaja, muu viranomaistahon edustaja tai vaikka jalkapallovalmentaja voivat tehdä koodin (nuoren tai huoltajan suostumuksella), mikäli heidän edustamansa organisaatio on ottanut palvelun käyttöön. Koodi lähtee kotikunnan etsivään nuorisotyöhön, josta nuoreen ollaan yhteydessä. Tällä yhdellä viestillä voidaan lähteä yhdessä tarkastelemaan tilannetta ja miettiä mihin asioihin apua tarvitaan ja mitä kautta niitä kannattaa lähteä ratkomaan.

Miksi ei voi vaan soittaa etsiville? Tottakai voi, tämä on yksi tapa ottaa yhteyttä. Jotkut meistä ei erityisemmin halua soitella tuntemattomille, saati aloittaa kertomaan omista henkilökohtaisista ongelmistaan  täysin vieraalle ihmiselle. Sähköpostin käyttökin saattaa tuntua vieraalta, tai ei vaan jaksa käyttää aikaa yhteystietojen etsimiseen. Yhdelle yhteydenotto sosiaalisten medioiden kautta on kätevä tapa. Toinen saattaa kokea helpompana lähettää, täysin kasvottomana, avunpyyntönsä bittiavaruuteen, josta henkilö X ottaa lopulta kopin. Yhden osoitteen kautta nuori voi välttyä turhalta pompottelulta ja soittokierrokselta, kun oikeaa auttajaa yritetään paikallistaa. 

Etsivä nuorisotyö on jalkautuvaa, joten heidät on helppo tavata oikeastaan missä vain ja asioiden selvittelyynkin he lähtevät mukaan. Jos nuoresta tuntuu etsivien ilmaantuessa, ettei apua enää tarvita, on se täysin nuoren itsensä päätettävissä. Etsivä nuorisotyö perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä siitä voi koitua ongelmia, se on ilmaista ja täysin luottamuksellista, eikä siitä jää omiin tietoihin merkintää. Etsiviä voi tavata vaikka vaan kerran, tai yhteistyö voi jatkua pidempäänkin, kaikki on nuoresta itsestään kiini

Välittämisen koodi on siis pohjimmiltaan yksi tapa saada se tuki mitä tarvitaan, oli ongelmana sitten työ- tai koulupaikan puuttuminen, epäselvyys virastoissa asioinnin kanssa, elämänhallintaan liittyvät asiat tms. Mikään kysymys ei ole liian pieni tai suuri Välittämisen koodin käyttämiseen. Ennakointi kannattaa!


Tutustu lisää Välittämisen koodiin osoitteessa www.välittämisenkoodi.fi

Yhteydenottopyynnön voi taas jättää osoitteessa www.huolikoodi.fi


Sari Laaksonen 
Välittämisen koodi
Projektityöntekijä