SUOMALAINEN EI APUA KAIPAA!

Vai kaipaisiko sittenkin?




Suomessa eletään hyvin yksilökeskeisessä kulttuurissa. Meidän yhteiskunnassamme jokainen huolehtii pääasiassa itsestään ja omasta ydinperheestään. Ongelmana vain on, ettei kaikilla ole äitiä tai isää, jotka olisivat tukena silloin, kun tukea kaipaisi. Kaikilla ei ole kumppania. Kaikilla ei ole ystäviä.

Mitä silloin tehdään kun läheisten tuki elämästä puuttuu?
Kysytään googlelta?

 Googlelta ei paljon ymmärrystä eikä tukea heru.



Avun pyytäminen on monelle meistä kovin vaikeaa. Mutta miksi se on näin? Kaikki me tarvitsemme apua joskus. Toisilla meistä tuki löytyy lähipiiristä, toisilla ei. Joskus myös ulkopuolinen apu on tarpeen. Ja se on fine. Liian usein ajatellaan sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Pelätään leimautumista. Olen jotenkin huonompi ihminen, kun en pärjää ilman toisten apua.

Monesti saatetaan myös ajatella, ettei mun ongelma ole tarpeeksi suuri, että kehtaisin apua pyytää. Mutta parempi ajoissa kuin liian myöhään. Eikös? Monesti jo pelkästään se, että omia ajatuksiaan saa vaihtaa ääneen jonkun kanssa, auttaa asioissa eteenpäin. Ihminen tarvitsee kuuntelijan, jonkun joka aidosti kuulee mitä heille sanot ja tukee sinua, teet minkä päätöksen tahansa. Jonkun johon luottaa ja auttaa taas eteenpäin  karikon ilmaantuessa.



Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin!




Avun pyytäminen ei ole häpeä. Päinvastoin! Se osoittaa suurta viisautta ja vahvuutta, jos osaa pyytää apua silloin kun sitä kaipaa. Ihminenhän on alun perin laumaeläin. Laumassa ei haittaa vaikkei kaikkea osaisikaan itse, sillä sieltä löytyy aina joku, jolla on tämä taito tai ominaisuus. Lauma luo turvaa ja tukee kaikkia jäseninään selviytymisessä sekä eloonjäämisessä. Miksi siis yritämme pärjätä kaikin voimin yksin?




Yhdessä olemme enemmän!



Viivi Perkkiö
Välittämisen koodi, projektityöntekijä